Keränen

Polonia restituta (ja "Suomi sata")

 

Kuten muistamme, Suomi vietti viime vuonna itsenäisyytensä satavuotisjuhlaa. Sitä vietti kukin meistä tavallaan. Itselleni juhlavuoden kohokohtia oli jo perinteeksi muodostunut kansallismielinen 612-soihtukulkue, johon viime vuonna osallistuin omalta kohdaltani toista kertaa. Viime vuonna tapahtuman onnistumista näytti ensi alkuun varjostavan ns. alpakka-gate, eli suvaitsevaiston säälittävä yritys sabotoida kulkuetta, mutta yritys meni reisille ja marssijoita oli enemmän kuin koskaan. Tunnelma oli hieno; miksi ei olisi ollut, kun isänmaa täytti pyöreitä vuosia.

 

Tänään 11.11.2018 juhlii oman ylösnousemuksensa satavuotismuistoa muuan toinen ns. reunavaltio, meihin monin tavoin verrannollinen Puola. Rzeczpospolita Polska, Puolan tasavalta t. kansainyhteisö, syntyi yli satavuotisen muukalaisvallan jälkeen uuteen, toiseen elämäänsä syksyllä 1918, kun ensimmäisen maailmansodan lopputulos teki sen mahdolliseksi. Puolan itsenäisyyden de facto -toteutuminen toki otti aikansa (kuten Suomenkin itsenäisyys tahollaan), mutta puolalaiset ovat päättäneet valita itsenäisyyspäiväkseen tämän pyhän Martinuksen päivän, mikä sattumoisin on sama päivämäärä, jona aseet vaikenivat yli nelivuotisen teurastuksen jälkeen kaikkialla Euroopassa ja vähän etäämpänäkin. Tosin puolalaiset itse selittävät päivämäärän valinnan siten, että 11.11.1918 Józef Piłsudski julistautui suvereenin Puolan valtionhoitajaksi eli regentiksi ja samalla omaksui Puolan armeijan ylipäällikkyyden; ilman ensimmäisen maailmansodan päättymistä Piłsudskin ele ei kuitenkaan olisi ollut mahdollinen. Itsenäisyyspäivää juhlittiin Puolassa ensimmäistä kertaa laajemmin vasta vuonna 1921, kun sota bolševikki-Venäjää vastaan oli saatu hoidettua alta pois ja olot muutenkin vakiintuneet riittävässä määrin. Viralliseksi kansalliseksi juhla- ja vapaapäiväksi 11.11. tuli Puolassa niinkin yllättävän myöhään kuin 1937. Oli miten oli, marraskuun 11. päivän omaksuminen Puolan itsenäisyyspäiväksi on yhtä looginen valinta kuin Suomen päätös valita kansallispäiväkseen 6.12. eli se päivämäärä, jona eduskunta hyväksyi Svinhufvudin senaatin (hallituksen) pari päivää aikaisemmin laatiman itsenäisyysjulistuksen. Molemmissa tapauksissa itsenäisyys toteutui käytännössä vuosia myöhemmin ja maksoi paljon verta.   

 

Puolalla ja Suomella on yhtä ja toista yhteistä paitsi n. vuosisadan takaisten itsenäistymisvaiheittensa myös viimeisten reilun kahdensadan vuoden historian osalta. Toki erojakin on.

 

***

 

Puolan ensimmäinen kansainyhteisö, joka syntyi laskutavasta riippuen jo keskiajan hämärissä tai viimeistään 1500-luvulla Puolan ja Liettuan unionin seurauksena, tuli tiensä päähän samoihin aikoihin, kun Suomi erillisenä kansakuntana alkoi vasta ensimmäistä kertaa hahmottua. Nyt puhutaan tietenkin Napoleonin sotien jälkiselvittelyistä. Puolan monisatavuotinen ja pääosin hyvin kunniakas historia itsenäisenä valtakuntana päättyi Puolan jakojen seurauksena 1700-luvun lopulla, ja Pariisin rauha 1814 sekä varsinkin Wienin kongressi (1814-15) löivät sitten pisteen iin päälle tässä murheellisessa kehityksessä. Suomen kansakunta sen sijaan otti samoihin aikoihin ensimmäisiä askeleitaan ja myös tietoisuus jostain erillisestä suomalaisuudesta alkoi orastaa.

 

Sekä Suomi että Puola tahoillaan totuttelivat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä elämään Venäjän keisarikunnan autonomisina osina, ensin mainittu suuriruhtinaskunnan arvoisena, jälkimmäinen muodolliselta statukseltaan peräti kuningaskuntana, jonka kuninkaankruunu tosin kuului Venäjän keisarille. Siinä missä Suomen maantieteellinen alue kasvoi ns. vanhan Suomen liittämisen seurauksena, se Puolassa supistui. Wienin tanssiaisten ja ryyppäjäisten mukaan ”kongressi-Puolaksi” kutsuttu epäitsenäinen kuningaskunta oli kulmistaan vahvasti pyöristetty ja muutenkin typistetty tynkävaltio verrattuna vanhaan, jakoja edeltäneeseen mahtavaan rzeczpospolitaan. Puolalaisten itsetuntoa tämä koetteli.

 

Alkuvaiheessaan Puolan autonomia oli teoriassa laajempikin kuin Suomella, mutta käytännössä se toimi miten sattui. Venäjän keisarin (eli ”Puolan kuninkaan”) sijaisena huseerasi Varsovassa varakuninkaan titteliä käyttävä potentaatti. Muodollisesti tässä virassa palveli vuodesta 1815 eteenpäin suhteellisen vapaamielinen puolalainen upseeri nimeltä Józef Zajączek. Käytännössä kuninkaallista valtaa Puolassa käytti kuitenkin suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš, eli tuolloin istuvan keisari Aleksanteri I:n nuorempi ja tulevan keisari Nikolai I:n vanhempi veli. Nämä mielisairaan keisari Paavali I:n kolme poikaa (jotka olivat niin ikään seinähullun keisari Pietari III:n pojanpoikia) olivat vaihtelevassa määrin kaikki perineet sukunsa miesten mielenterveysongelmat, mutta juuri Konstantin Pavlovitš taisi olla koko kyseisen katraan kaikkein brutaalein ja luonnevikaisin jäsen. Se oli Puolalle huono uutinen. Konstantin Pavlovitš käyttäytyi tässä vanhassa sivistysmaassa kuin aito itämainen satraappi viis veisaten Puolalle luvatuista autonomisista oikeuksista ja maan vanhastaan perustuslaillisesta hallinnosta. Vapauteen tottuneet puolalaiset eivät tilanteesta pitäneet.

 

Suomessakin vallitsi samaan aikaan ns. valtiollinen yö, eli valtiopäivät (tai maapäivät, kuinka vain) eivät kokoontuneet Porvoon vuoden 1809 kokoontumisen ja vuonna 1863 avattujen toisten valtiopäivien välillä lainkaan. Suuriruhtinaskuntaa hallitiin siis asetuksin eli ukaasein, vaikka Ruotsin vallan aikaiset perustuslait olivat muodollisesti voimassa. Suomalaisia valtiollinen yö ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan; he elelivät hissun kissun, kuin kusi sukassa, kuten kansanomainen sanonta kuuluu, varoen ärsyttämästä idän karhua. Tästä suomalaisten passiivisuudestahan keisari Nikolai I meitä peräti kiitteli: hänen majesteettinsa näet suvaitsi kivahtaa joillekin virkamiehilleen, jotka olisivat tahtoneet kaventaa Suomen autonomiaa: ”Jättäkää suomalaiset rauhaan, he ovat suuressa valtakunnassani ainoa kansa, joka ei ole aiheuttanut minulle harmia”. Näin kertoo anekdootti, ja useimpien anekdoottien tapaan siinä on epäilemättä totta vähintään toinen puoli.

 

Toisin kuin jotkut saattavat luulla, suomalaiset eivät siis oppineet ”rähmällään oloa” vasta 1970-luvun suomettuneimpina vuosina; Kekkosen ja Brežnevin kaudella, YYA-auringon ollessa zeniitissään suomalaisilla oli matelevassa alamaismentaliteetissa jo pitkät perinteet, ne piti vain ottaa jälleen käyttöön murentamalla määrätietoisesti sitä selkärankaa, joka oli luutunut sortovuosina, itsenäisyyden ajan alkuvuosina ja varsinkin uhmakkaina sotavuosina. Ja murenihan se selkäranka lopulta, kuten jo minunkin ikäpolveni (s. 1963) hyvin muistaa.

 

Suomalaisten idänpolitiikka oli 70-luvulla ”viisasta ja todellisuudentajuista”, näin sanottiin, ainakin Suomessa. Vuosikymmenen loppua kohti tultaessa puolalaiset sen sijaan alkoivat kasvavassa määrin osoittaa merkkejä parantumattomasta tyhmyydestään ja taipumuksestaan poliittiseen epärealismiin, näin sanottiin, ainakin Suomessa. Tässä viimeksi mainitussa tapauksessa ajateltiin tietysti Gdańskin katolisten telakkatyöläisten massiivista lakkoliikettä, jonka johtoon astui spontaanisti syntynyt ja aidon antikommunistinen Solidarność-järjestö. Gdańskissa oli ollut työläislevottomuuksia jo 1970-luvun alussa, mutta tämä nyt puheena oleva 70- ja 80-lukujen vaihteeseen osunut aito kansannousu osoittautui pitkällä tähtäimellä historialliseksi, sillä sehän johti kommunismin romahtamiseen paitsi Puolassa välillisesti koko itäisessä Euroopassa. Kuten suomalaisten rähmällään olo ei ollut 1900-luvun keksintöä, eivät sitä olleet myöskään puolalaisten lannistumaton vapaudentahto, kansallinen ylpeys ja tarpeen vaatiessa jopa kapinamieli. Palatkaamme 1800-luvulle.     

 

Puolalaiset eivät siis ole olleet rähmällään oikeastaan koskaan. He saivat 1800-luvun vanhetessa vähitellen tarpeekseen venäläisten jatkuvista autonomianloukkauksista, ja kun läntisemmässä Euroopassa alkoi vuoden 1830 paikkeilla esiintyä merkkejä yhteiskunnallisesta kuohunnasta, niin puolalaiset ottivat esimerkistä vaarin ja nousivat saman vuoden marraskuussa laajamittaiseen kapinaan. Siinä kävi tietysti huonosti. Vaikka puolalaisilla oli oma armeija ja vaikka kansannousu nautti koko rzeczpospolitan alueella kansan pääosan tukea, idän ylivoima oli liian suuri, ja kapinalliset joutuivat luovuttamaan vuoden 1831 syksyyn mennessä. Hiljaiset ja nöyrät keisari-suuriruhtinaalleen uskolliset suomalaiset kantoivat kortensa kekoon; Suomen kaarti lähti Helsingistä - hurraa-huutojen saattelemana (mikä häpeä!) - kukistamaan Puolan kapinaa. Suomalaisten tässä osoittama ”lojaalisuus” ei ainakaan keisari Nikolain suopeutta meitä kohtaan vähentänyt. Sen sijaan puolalaisten mieliin tieto suomalaisten osuudesta tähän sortotoimeen on jostain kumman syystä jättänyt vähän ikävän jälkimaun, josta on aina silloin tällöin saatu näihin päiviin saakka vähän kuulla.

 

Puolan kapina siis kukistettiin, ja maan autonomia typistyi merkittävästi, teoriassa lähelle Suomen tuolloisen itsehallinnon tasoa. Käytännössä Puolaa kuitenkin hallittiin kapinan jälkeen kuin mitä tahansa miehitettyä maata, eivätkä tulevat kansannousut (1848 ja varsinkin 1863-64) tilannetta helpottaneet. Tuon viimeisen, 1860-luvun kapinan jälkeen Puolan autonomia vihdoin kumottiin muodollisestikin. Suomessa kutsuttiin sattumoisin samoihin aikoihin koolle järjestyksessä toiset autonomianajan valtiopäivät, ja (muodollisesti) oma rahakin eli markka saatiin näinä vuosina. Meikäläinen autonomia näytti siis vahvistuvan siinä missä uppiniskaiset ja tyhmänylpeät puolalaiset vajosivat aina vain syvemmälle sorron yöhön. Siitä saivat, itsepä kerjäsivät…

 

Totuuden nimessä ei Suomessa koskaan ole oltu Puolan asiaa kohtaan aivan niin kylmäsydämisiä kuin yllä sanotusta voisi päätellä. Kuten 1970- ja 80-luvuilla oli Kauko Kareen, Tuure Junnilan ja Georg C. Ehrnroothin kaltaisia änkyröitä, jotka osoittivat avoimesti sympatiaansa, myös 1800-luvulla vapaa kansalaismielipide osoitti voimakasta myötätuntoa vapaudestaan taistelevien puolalaisten puolesta. Snellmanin kaltaisia myöntyväisyysmiehiä tämä asenne kismitti, ja hän nuhtelikin ankarasti erityisesti 1860-luvulla suomalaisissa lehdissä esiintyneitä puolalaisia tukevia asenteita paitsi siitä, että ne olisivat vahingollisia Suomen hyville suhteille emävaltio Venäjään, myös siitä, ettei niistä ollut puolalaisille mitään tosiasiallista apua. Voi kai sen noinkin muotoilla.

 

***      

 

Suomen ja Puolan toisistaan poikkeaville asenteille yhteiseen jättiläismäiseen ja aina yhtä vaaralliseen itäiseen naapuriinsa nähden voi hakea maiden poikkeavista yhteiskunta- ja mentaliteettihistorioista. Ennen kuin mennään siihen, todetaan kuitenkin lyhyesti, että on olemassa muuan puhtaasti materiaalinen tekijä, joka osaltaan selittää sitä, miksi puolalaiset ovat kerta toisensa jälkeen heittäytyneet näköjään jo edeltä käsin tuhoon tuomittuun taisteluun siinä missä suomalaiset ovat heittäneet pyyhkeen kehään ja päättäneet painua talvihorrokseen odottamaan parempia aikoja: mainittu tekijä on tietenkin kansojen huomattava kokoero. Puolalaisia on aina ollut niin paljon, että koko kansakunnan kirjaimellinen tuhoutuminen ”sankarillisessa itsemurhassa” ei tosiasiassa ole ollut näköpiirissä. Suomalaisten tilanne on toinen. Tässä suhteessa Snellmania voi ymmärtää: kansan henkiinjääminen oli hänelle prinsiippi, joka ajoi kaiken muun edelle, ja vaikkapa suomalaisten mittava kansannousu 1800-luvun puolivälin tilanteessa olisi merkinnyt kollektiivista itsemurhaa.

 

Puolalaiset eivät välttämättä ole aivan niin epärealistisia, kuin meillä mielellään otaksutaan. Ei heillä yleensä ole ollut liikoja luuloja kapinoidensa onnistumisesta siinä mielessä kuin sana ”onnistuminen” tässä yhteydessä tavallistesti ymmärretään. Puolan historian suurista aseellisista kapinoista vavahduttavimpiin kuuluu Armia Krajowan eli Puolan maanalaisen kotiarmeijan organisoima Varsovan kansannousu syyskesällä 1944. Puna-armeija oli jo saapunut Veikselin oikealle rannalle, Pragan kaupunginosaan, kun Puolan länteen emigroituneelle vanhalle valtiojohdolle uskollinen Armia Krajowa aloitti kansannousun. Kukaan kapinan johtajista ei vakavissaan kuvitellut, että Puola ainakaan välittömässä lähitulevaisuudessa säästyisi neuvostoherruudelta (vaikka moni saattoi uskoa, että länsivaltain ja Neuvostoliiton sota alkaisi pian kansallissosialistisen Saksan tultua lopullisesti lyödyksi; mutta näin uskottiin hyvin yleisesti kaikkialla Itä- ja Keski-Euroopassa näihin aikoihin). Armia Krajowan mielestä oli kaikesta huolimatta tärkeätä antaa maailmalle näyttävä ele Puolan vapaudentahdosta. Ja juuri tätä elepolitiikkaa proosallisten pohjoismaalaisten näyttää olevan erityisen vaikeaa ymmärtää. Puolalaisesta näkökulmasta näennäisesti epäonnistuneetkin kapinat, joiden seurauksena patriootteja kuolee tuhansittain ja vielä useampia viedään nääntymään milloin Siperiaan, milloin Auschwitziin, milloin molempiin yhtä aikaa, tosiasiassa kantavat tulevan toivon siementä ja toimivat elähdyttävinä esimerkkeinä tuleville sukupolville; ja niinhän ne ovat toimineetkin.

 

Armia Krajowan kansannousun muisto ei himmene, vaikka se näennäisesti päättyi vielä pahempaan katastrofiin kuin kukaan oli osannut odottaa. Puolalaiset eivät odottaneet Josef Stalinilta liikoja, mutta tässä kohtaa hekin saattoivat hieman yllättyä, Stalinin läntisistä ystävistä puhumattakaan. Puna-armeija nimittäin paitsi epäsi suoran apunsa kansallismielisiltä puolalaistaistelijoilta, se myös esti länsivaltoja auttamasta näitä kieltämällä niiden koneilta välilaskut hallitsemilleen kentille, mikä teki läntisen ase- ja elintarvikeavun käytännössä mahdottomaksi. Puna-armeija seurasi Veikselin toiselta puolen tyynesti, kuinka saksalaiset tekivät puolalaisten vastarinnasta lopun. Näin kansallissosialistit viimeistelivät sen tuhotyön minkä marxilaiset sosialistit, olleessaan vielä ensin mainittujen ystäviä ja liittolaisia, olivat aloittaneet Katynin metsissä jo vuonna 1940. Katynissahan bolševikit olivat teloittaneet parikymmentätuhatta Puolan armeijan upseeria ja reserviläistä. Tarkoituksena oli tietenkin tuhota tämän suuren kansakunnan kansallinen eliitti.

 

***

 

Puolan yhteiskunta- ja mentaliteettihistorian erikoisimpia piirteitä on aatelisten suuri lukumäärä. Enimmillään jonkin sortin siniverisiä on ollut lähemmäs kymmenen prosenttia väestöstä, mikä on väistämättä jättänyt mentaalisen jälkensä koko kansakuntaan. Noin korkea prosenttiluku selittyy paitsi ns. pienaatelin suurella lukumäärällä (varsinaisia magnaattisukuja ei kai ole ollut sen enempää kuin muuallakaan) myös sillä, että maasta puuttui lännempänä yleinen primogenituurisääntö, joka asetti kunkin perheen vanhimman pojan etuoikeutettuun asemaan paitsi aineellisen perinnön myös arvon ja tittelin suhteen. Puolalaisten aatelisperheiden kaikki vesat ovat siis olleet keskenään täsmälleen tasa-arvoisia; vaikka he eivät välttämättä ole aina olleet erityisen äveriäitä (perintöhän on jaettu tasan), niin heidän itsetuntoonsa se tosiasia ei ole vaikuttanut. Arvonsa tuntevaa puolalaista aatelia on joskus pidetty myös kansakunnan kirouksena, näin erityisesti ensimmäisen rzeczpospolitan aikana (1569-1795), jolloin aateli hallitsi parlamenttia (Sejm), valitsi ja erotti kuninkaita mielensä mukaan ja saattoi periaatteessa nousta vaikka lailliseen kapinaan (liberum veto), elleivät asiat menneet sen mielen mukaan. Maa oli muodollisesti vaalikuningaskunta, mutta käytännössä on asiallisempaa puhua aatelistasavallasta. Kieltämättä järjestelmässä oli heikkoutensa, ja myös aikalaiset niin Puolassa kuin muuallakin olivat niistä tietoisia. Mutta systeemin vahvat puolet tulivat näkyviin vasta siinä vaiheessa, kun maa menetti vapautensa. Puolalaisten vastarintahenki ja kansallismielisyys nimittäin nousevat pääosin juuri tästä lähteestä ja juuri ne mahdollistivat Puolan ylösnousemuksen, jota puolalaiset tänä päivänä muistavat.   

 

Yksittäisten aatelisten lukumäärä oli suurimmillaan niin korkea, että tietyt ritarillisesta tapakulttuurista alkunsa saaneet eleet omaksuttiin melkein kaikkiin yhteiskuntakerroksiin. Jokainen puolalaisten kanssa päivittäin tai viikoittain kanssa tekemisissä oleva voi yhä vielä panna merkille vaikkapa käsisuudelman kaltaisia tapakulttuurin muotoja ainakin vähänkään vanhemman väestön parissa. Mutta tällaisia hieman huvittavia anakronismeja tärkeämpää on sittenkin se romanttinen uhrimieli, joka on puolalaisen aateliskulttuurin uljain kansakunnalle jättämä perintö. Siinä missä suomalaisten mentaliteettia talvisodan päivinä voi luonnehtia jääräpäiseksi ja uhmakkaaksi, niin puolalaisia elähdytti syksyllä 1939 herooinen heittäytyminen alusta saakka ainakin lyhyellä tähtäimellä toivottomaksi ymmärrettyyn taisteluun; siinä missä Molotovin cocktailein ja rautakangin neuvostopanssareita vastaan taisteleva lumipukuinen suomalainen talonpoika heijastelee ensin mainittua mentaliteettia, niin saksalaisia panssareita vastaan peitset tanassa ja sapelit välkkyen karauttava puolalainen ratsuväki on tuon jälkimmäisen mentaliteetin katoamaton symboli. (No, tosiasiassa tuo ratsuilla panssareita vastaan -mielikuva perustunee äärimmäisen epätoivoiseen yksittäistapaukseen eikä se suinkaan ollut Puolan armeijan säännöllisen taktiikan mukaista toimintaa – eivät puolalaisetkaan sentään aivan niin hulluja ole! -, mutta kuvassa on yhtä kaikki kiistatonta symbolista loistoa.)

 

Puolan toinen rzeczpospolita päättyi kahden rosvon tekemään jakoon. Läntisen rosvon lopullisesti kaaduttua 1945 hänen itäinen kilpailijansa peri koko Puolan, ja tämä asiaintila jatkui keskeytyksettä vuoteen 1989, josta lasketaankin Puolan kolmas rzeczpospolita alkaneeksi. Kommunismin vuosina puolalaiset kapinoivat vähintään paikallisesti säännöllisin väliajoin, noin kerran vuosikymmenessä, mutta vasta yllä mainitusta Gdańskin satamalakosta liikkeelle lähtenyt kehitys lopulta mahdollisti vuoden 1989 koko Itä-Eurooppaa koskevan mullistuksen. Mutta Gdańskin tapahtumia innoittivat ja viime kädessä tekivät mahdolliseksi Puolan vuosisatainen kansannousujen perinne.

 

***             

  

Vastarinnan perinne elää yhä. Puolan nykyinen hallinto edustaa yhdessä veljesmaidensa Unkarin, Tšekin ja Slovakian regiimien kanssa kaikkein nuivinta Eurooppaa. Ja miksipä ei edustaisi. Miksi näiden maiden pitäisi ottaa risteikseen muukalaisväestöjä, joista todistetusti on parhaimmillaankin pelkkiä kuluja ja muuta aineellista harmia ja jotka pahimmillaan ovat vaaraksi alkuperäisväestön hengelle ja terveydelle? Puolalaisten(kaan) enemmistö ei lotkauta korviaan Länsi-Euroopassa toisen maailmansodan jälkeen yleistyneelle monikulttuurisuusroskalle – tai jos lotkauttaakin, nauraa sen suohon. Postmodernin lännen sosiologit ovat yrittäneet avata tätä asennetta mm. sellaisella selitysmallilla, jonka mukaan rautaesiripun laskeutuminen ikään kuin jäädytti itäeurooppalaiset kansakunnat mentaalisesti kolmekymmenluvun asenteisiin; ja nehän ovat aivan hirveitä asenteita, kansallismielisyyttä, rasismia ja mitä kaikee kauheeta…

 

Mutta ehkäpä kävikin niin päin, että juuri idässä ihmisillä säilyi, kaiken kommunistisen pakasteen alla, terve järki, omanarvontunto ja terve kansallinen itsesäilytysvietti ja että meiltä nämä sitä vastoin katosivat siinä määrin, että emme enää edes ymmärrä veljiämme idässä. Entäpä jos tosiaan kävi niin, että aineellisen yltäkylläisyytensä hypnotisoimat lännen kansat joutuivat tarinan sammakon tavoin vesiastiaan, jonka lämpötila kasvamistaan kasvoi kunnes sammakko kiehui hengiltä edes sitä itse tajuamatta?

 

Jos nykyään haluaa nauttia, sanoisinko vanhaeurooppalaisesta atmosfääristä, so. toreista, kirjakaupoista, ravintoloista ja kahviloista, joissa ei notku kutsumattomia ja ympäristöön silmiinpistävällä tavalla kuulumattomia vieraita, on parasta suunnata itään. Omasta puolestani suosittelen Krakovaa. Millaista luksusta onkaan kävellä tuntikausia suurehkon eurooppalaisen kaupungin ikivanhoilla kaduilla (Varsova on sattuneesta syystä kokonaan jälleenrakennettu vuoden 1945 jälkeen, mutta Krakovassa vanhat talot ja kadut ovat yhä pääosin pystyssä) ilman että vastaan tulee ainoatakaan kaksosvaunuja työntelevää, enemmän tai vähemmän hunnutettua musulmaanieukkoa? No, sehän on aivan ainutkertainen elämys! Siinä missä monikulttuuriset sikolätit leviävät ruton lailla länsieurooppalaisten suurkaupunkien keskustoja ympäröiviin lähiöihin, joista alkuperäisväestö pakenee pois (le grand remplacement, ”suuri väestönvaihto”, on tämän yhtä murheellisen kuin todellisenkin ilmiön nimi), siinä itäeurooppalaisten kaupunkien kaduilla voi tosiaan vaellella eli flaneerata vaikka koko päivän ilman että vastaan tulee ainoitakaan epäeurooppalaisia kasvoja tai ainoatakaan epäeurooppalaista vaatepartta. Tämä on puhdasta luksusta, tämä. Toivokaamme, että puolalaiset pitävät pintansa postmodernia länsimaista monikultturismiroskaa vastaan yhtä sitkeästi kuin pitivät itäistä, milloin tsaristista, milloin kommunistista muukalaisvaltaa vastaan.            

 

Tänään on Puolassa pidetty isänmaallinen marssi vapauden satavuotismuiston kunniaksi. Meikäläiset tiedotusvälineet ovat tietenkin nostaneet tapansa mukaan ”äärioikeistolaiset” marssijat etualalle, mutta Puolan marsseissa, kuten omassa 612-kulkueessamme, oikeita natseja on ollut hyvin vähän. Mutta pitäähän sitä rähmällään oloon kotiutuneen suomalaisen median jostain kiksinsä saada. Ennen meillä oltiin rähmällään ryssiin päin, nykyään enemmän bryssien suuntaan. Ketä kiinnostaa. Vivat Polonia!    

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset